Olen Saamelaismuseo Siidan määräaikainen konservaattori. Aloitin konservaattorina syyskuun alussa ja heti kolmantena työpäivänäni pääsin todella työn touhuun, kun Kansallismuseon Saamenmaalle palauttamat esineet saapuivat Siidan uusiin kokoelmatiloihin. Ilmassa oli heti ensimmäisestä työpäivästäni alkaen positiivinen jännittynyt lataus ja tunne siitä, että jotain suurta ja merkittävää on nyt tapahtumassa.
Kerron tässä ensimmäisessä blogikirjoituksessa hieman siitä, miten olen tänne päätynyt sekä konservoinnista ja konservaattorin ammatista yleisesti. Seuraavissa blogiteksteissä on sitten tarkoitus syventyä konservaattorin työhön sitä mukaa kun palautuneiden esineiden käsittely etenee ja uuden perusnäyttelyn ripustukset lähenevät.
Konservaattorin työtä museossa on turvata esineiden ja erityisesti niihin liittyvien merkitysten säilyminen mahdollisimman pitkälle tulevaisuuteen. Konservointi voidaan jakaa aktiiviseen ja ennaltaehkäisevään konservointiin. Aktiivisella konservoinnilla tarkoitetaan esineelle tehtyjä toimenpiteitä esimerkiksi esineen puhdistusta tai vaikkapa irronneen palan liimausta. On kuitenkin hyvä muistaa, että konservointi ei tarkoita entisöintiä, eli toimenpiteillä ei pyritä tekemään esineestä uudenveroista vaan turvaamaan esineen säilyminen. Joskus vaurio esineessä voi kertoa esineestä jotain tärkeää. Ennaltaehkäisevä konservointi puolestaan käsittää esineiden säilytykseen ja esillepanoon liittyvät asiat. Ylläolevassa kuvassa konservaattorin työvälineitä. Konservaattorin työkalupakkiin kuuluu erilaisia puhdistusvälineitä kuten siveltimiä ja harjoja sekä puhdistussieniä.
Konservaattoriksi voi opiskella Suomessa Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Konservaattorit erikoistuvat johonkin materiaaliin opintojen aikana, esimerkiksi tekstiiliin, paperiin tai maalauksiin. Minä olen opiskellut esinekonservointia, joka on kolmiulotteisten kovien esineiden konservointia.
Minut konservaattorin opintoihin houkutti kiinnostus vanhoihin esineisiin ja museotoimintaan. Ennen opiskeluja ehdin työskennellä museossa sekä vanhan tavaran myymälässä. Konservaattorin ammatti on osoittautunut paljon mielenkiintoisemmaksi, kun osasin kuvitellakaan. Konservaattorin työ on jatkuvaa uuden oppimista ja opettelua. Ammatissa eduksi on uteliaisuus erilaisia asioita kohtaan sekä kärsivällisyys – konservointi ei ole malttamattoman hommaa.
Tutustuin Siidaan ensimmäisen kerran Metropolia Ammattikorkeakoulun ja Siidan yhteistyön kautta. Opintoihini kuului alkuperäiskansojen esineistön konservointi ja siihen liittyen meillä oli konservoitavana saamelaisesineistöä. Konservoiduista esineistä järjestettiin Siidassa myös näyttely keväällä 2020.
Siidassa työskentelen Kansallismuseon palautuksen ja perusnäyttelyuudistuksen parissa. Kaikille noin 2200 esineelle tehdään kuntotarkistukset, ne puhdistetaan tarvittaessa ja lopuksi ne pakataan säilytystä varten. Perusnäyttelyyn valituille esineille tehdään perusteellisemmat konservointitoimenpiteet. Tätä prosessia avaan sitten tarkemmin seuraavissa blogikirjoituksissa.
Onko jotain mitä ehdottomasti haluaisit konservoinnista tietää? Kommentoi ja vastaan kysymyksiin mielellään.
Saara-Maija Pesonen Konservaattori
____
Leäm Sääʹm-museo Siida mieʹrräiggsaž konservaattor. Altteem konservaattorân čõhččmannu aalǥâst da tâʹlles muu kuälmad tuâjjpeeiʹv pieʹssem kuddnalla tuõjju, go Lääʹddjânnam Meersažmuseo Sääʹmjânnma maacctam kääuʹn dooiʹde Siida ođđ norldõksõõʹjid. Juʹn vuõssmõs tuâjjpeeiʹv rääʹjest toʹbddem positiivlaž heʹrvves toobdâlm da tõn, što mii-ne miârkkšõõvvi da vääžnai lij šõddmen.
Tän vuõssmõs blooggâst ǩeeʹrjtam siõmmna tõʹst, mäʹhtt leäm puättam tiiʹǩ tuõjju da konservummšest di konservaattor ämmtest. Pueʹtti bloggteeʹkstin ääiǥam de čiŋlmõõvvâd konservaattor tuõjju go maacctum kaauʹni ǩiõttʼtõõllmõš mâânn ooudâs da ođđ vuâđđčuäjtõõzz kååccmõõžž âlddne.
Konservaattor tuâjjan museost lij staanâd, što kääuʹn da jeäʹrben tõid õhttneei miârktõõzz seilla nuʹtt kookkas pueʹttiäigga go vueiʹtlvaž. Konservummuš vuõiʹtet jueʹǩǩed aktiivlaž da ouddcõõggõõtti konservummša. Aktiivlaž konservummuš miârkkšââvv käunna tuejjuum tååimaid, håʹt mâka kääuʹn puʹtstummuž leʹbe påđđnum kuuʹsǩ liʹjmmjummuž. Âlgg kuuitâǥ muʹštted, što konservummuš ij leäkku seämma äʹšš go ouddlâsttmõõžž, leʹbe tååimai vueiʹvvmieʹrren ij leäkku tueʹjjeed kääuʹnest seämmanallšeeʹm go oođâs, peʹce tååimai vueiʹvvmieʹrren lij staanâd, što käuʹnn seill. Måttmest kääuʹn pååʹmh peäggat mâiʹd-ne vääžnai kääuʹnest. Ouddcõõggõõtti konservummuš ǥõs miârkkšââvv kaauʹni seeiltummša da ouʹdde piijjmõʹšše kuulli tååimaid.
Saamelaismuseon yhteisötyö on hakenut uusia muotoja kuluneen vuoden aikana. Kun suunnitelmissa olleet tapahtumat ja kokoontumiset ympäri Saamenmaata ja Suomea jouduttiin perumaan, olemme kaikki joutuneet jollain tavalla epämukavuusalueelle.
Ryhtyessäni yhteisökoordinaattoriksi odotin tutustuvani ihmisiin tapahtumissa kasvokkain, riskut rinnassa ja kakkupala kourassa. Maailman tilanteen muuttuessa työn luonne sitten muuttuikin melkoisesti. Miten ihmeessä voisin todella tavoittaa saamelaisyhteisöt ilman henkilökohtaista kontaktia?
Yhteisötyön on kuitenkin ymmärretty olevan merkittävässä osassa saamelaismuseon tulevaisuutta, ja perusta sille oli laadittava nyt, olosuhteista huolimatta. Siispä siirsimme kaiken mahdollisen virtuaaliympäristöön.
Emännöityäni kaikkiaan viittä virtuaalista yleisötapahtumaa Siidan nimissä totean, että ne ovat juuri sitä, epämukavuusaluettani. Tilaisuus voi olla rento, raskas, antoisa, ahdistava tai vapautunut – tai vuorotellen näitä kaikkia. Hienoa on ollut huomata, miten moni on ollut kiinnostunut osallistumaan Siidan järjestämiin etätapahtumiin. Niille on selvästi ollut kysyntää. Isoista etätilaisuuksista jää kuitenkin helposti uupumaan kaikki se lämpö, väriloisto ja tunnelma, joihin yleensä pääsee osalliseksi saamelaisten kokoontuessa.
Miltä sitten näyttää saamelainen virtuaalitapahtuma? Miten sitä värikästä tunnelmaa saisi siirrettyä virtuaalitapahtumiin edes pieninä paloina? Kun osallistujista näkee hyvässä lykyssä pelkän rintakuvan, jos sitäkään, niin yksityiskohtien merkitys korostuu. Saamenpukua harva pukee etätapahtumaa varten päälleen, mutta ruudullinen villahuivi voi talvi-illassa olla juuri tilaisuuteen sopiva asuste, samoin lakki kruunuksi päälaelle. Risku rinnassa saattaa riittää luomaan tunteen siitä, että ollaan ihmisten ilmoilla eikä oman ruudun ääressä. Ehkä.
Etätapahtumaan ei tarvitse ajaa kymmeniä kilometrejä; riittää, kun avaa sovelluksen. Harva meistä on kuitenkaan virtuaalimaailmassa kuin kotonaan. Se voi tuntua kylmältä, vieraalta, etäiseltä. Teams-sovellus tarjoaa taustakuviksi pikselikaupunkeja ja psykedeelisiä kuplia. Entä jos jokainen osallistuja saisi halutessaan valita taustakuvakseen vaikkapa talvisen tunturimaiseman tai mummon kotikentän? Olo voisi heti tuntua kotoisammalta – vaikka toki tilaisuuden osallistujat todennäköisesti ovat jo kotonaan.
Siidassa saamenkielet ovat näkyvillä kaikessa toiminnassa. Virtuaalitapahtumistammekin kolme on pidetty saameksi (yksi inarin- ja kaksi pohjoissaameksi). Sovellukset kuitenkin käyttävät vain valtakieliä. Miltä tuntuisi, jos klikatessasi itsesi osallistujaksi ohjelma ilmoittaisikin, että ”Leage buorre ja vuordde, mii luoitit du fargga sisa” sen sijaan, että sanoisi saman suomeksi? Yksityiskohtia viilaamalla voisi tulevissa etätapahtumissa vahvistaa yhteenkuuluvuutta, vaikka fyysinen läheisyys puuttuu.
Jaksan luottaa siihen, että ennen pitkää saamme taas järjestää tapahtumia paikan päällä, kutsua yleisön tutustumaan Siidan tuleviin näyttelyihin, kokoontumaan tuoreisiin yhteisötiloihin. Silloin olemme kuitenkin saaneet lisää vaihtoehtoja tilaisuuksien toteuttamiseen. Aina on joku, joka ei pääse paikan päälle terveydentilan, etäisyyden tms. vuoksi. Kuluneena vuonna kartutetun osaamisen voimin voimme tarjota etäosallistumismahdollisuuden myös heille. Uskonkin, että tämä digiloikka olisi Siidankin täytynyt ottaa ennemmin tai myöhemmin, joka tapauksessa. Nyt se tapahtui ennemmin, ja olemme valmiina ottamaan yhteisöt paremmin huomioon myös etäyhteyksin. Tervetuloa, onko kamera päällä?
Säämimuseo oovtâstpargo lii uuccâm uđđâ vuovijd taan ive ääigi. Ko mij ferttijm keessiđ maasâd tábáhtusâid já čokkânmijd, moh lijjii vuávájum pirrâ Säämi já Suomâ, te lep puoh karttâm mottoomnáál unohâsvuotâkuávlun.
Ko mun algâttim siärvádâhkoordinaattorin, te mun vuordim, ete uápásmâm ulmuid tábáhtusâin njunáluvâi, soljoh raddeest já kákkupittá kieđâst. Ko maailm tile muttui, te pargo luándu te muttui-uv melgâdávt. Maht immâšist mun puávtáččim tuođâi juksâđ sämisiärváduvâid persovnlii ohtâvuođâttáá?
Ko lam lamâš tääbbin lam oppâm, ete arvepeeivijn ulmuuh haliijdeh puáttiđ museon já ete láá nuuvt ennuv eresláán ulmuuh ko lii saahâ museoin. Kiähnii pyehtih kevttiđ ubâ peeivi tääbbin já keččâđ puoh tärkkilávt já kiähnii halijdeh finniđ jotelávt almolaštiäđu. Säämimuseo já luándukuávdáš Siidast lii luhhoost puohâid maidnii.
Sáárákáisá Seurujärvi
Kesipargee
Olen ollut nyt kahtena kesänä Siidassa töissä. Tämä on huippu paikka. En olisi tullut toista kertaa, jos en tykkäisi. Minun työni on katsoa, että asiakkailla on pääsylipputarrat ja nyt poikkeuksellisten aikojen myötä myös valvoa, ettei näyttelysaleissa ole kerralla liikaa ihmisiä. Olen myös päässyt vastailemaan vieraiden kysymyksiin. Esimerkiksi siida sanan merkitystä kysytään todella usein. Eri saamenkielten eroja kysytään myös ja kerran jopa kysyttiin mistä komsiot on valmistettu.
Asiakaskohtaamiset on mukavia. Aina silloin tällöin tapahtuu jotain hauskaa, mistä on kiva kertoa työkavereille. Ja työkaverit ovat ehkä paras asia, kun on ollut Siidassa töissä. Täällä tulee osaksi porukkaa helposti. Jos olen ollut epävarma jostakin asiasta, niin uskaltaa hyvin kysyä varmistusta.
Siidassa ollessani olen oppinut, että sateisina päivinä ihmiset haluavat museoon ja että on niin paljon erilaisia näyttelyvieraita. Jotkut voivat käyttää koko päivän täällä ja katsoa näyttelyn tarkasti. Jotkut ihmiset haluavat saada nopeasti yleistietoa. Saamelaismuseo ja luontokeskus Siidassa on onneksi kaikille jotain.
Siidassa vietettiin 5.8. kansallispukujen tuuletuspäivää. Tarkoituksena pukea oma kansallispuku, muinaispuku tai kansanpuku tavallisena päivänä.
Saamelaisten historia ei ole aina kirjoitettua historiaa. On paljon sellaista tietoa, joka on ainoastaan ihmisten muistoissa, mielissä, tarinoissa. Tarinoiden arvo ei aina edes tule esiin, jos kysyjä ja tietäjä eivät kohtaa. Talletetuissa tiedoissa on varmasti paljon aukkoja, joiden olemassaoloa ei edes huomata, ennen kuin aukkoon sopiva tiedonmuru nousee esiin. Minulla oli tietämättäni yksi tällainen tiedonmuru.
Aloittaessani työt Saamelaismuseo Siidassa tiesin, että isoisäni oli syntynyt ja kasvanut toisessa ulkomuseon hirsirakennuksista, ns. Tirron kolmihuoneisessa tuvassa. Esivanhempani rakensivat sen 1870-luvulla Vaskojoen rantaan, vanhemman tupansa lähelle, suvun vanhoille asuinsijoille. Sotien jälkeen molemmat tarpeettomiksi jääneet hirsirakennukset aittoineen siirrettiin Inariin vastaperustettuun Saamelaismuseoon. Tirron rakennukset olivat säästyneet sodalta ja poltetun maan taktiikalta ilmeisesti syrjäisen sijaintinsa ansiosta. Tiesin, että espanjantauti oli vienyt suuren osan papan perhettä alkuvuodesta 1920 ja että hän turvautui sisaruksineen navetan lämpöön, josta heidät löydettiin ja toimitettiin Riutulan lastenkotiin. Ja etteivät he enää saaneet kotiaan takaisin. Kävi ilmi, ettei tämä ollutkaan yleistä tietoa. Suureksi ilokseni minulle tarjoutui museon kautta mahtava mahdollisuus tutkia aihetta lisää, selvittää Tirron tupien historiaa syvällisemmin.
Monesta roolista käsin toimiminen on tehnyt tutkimuksesta poikkeuksellisen intensiivistä. Tutkin oman sukuni historiaa, rakkaan pappavainajan elämän alkuvaiheita; löytämäni juonenkäänteet hengästyttävät, pöyristyttävät, liikuttavat kyyneliin kerta toisensa jälkeen, tulevat uniin. Kaikki tapahtuu erittäin henkilökohtaisella tasolla. Toisaalta taas toimin museon työntekijän roolissa, työskentelen Saamelaismuseon Koneen säätiön Muitát-hankkeen yhteisökoordinaattorina, joka tutustuu yhteisön historiaan. Tulokset löytävät paikkansa paikallishistoriassa, tuotan yleistä tietoa yhteiseksi hyödyksi. Sitten taas olen koulutukseltani luonnontieteilijä, joka nyt on opetellut historiallisen tutkimuksen käytäntöjä kantapään kautta työn yhteydessä.
Olen yllättynyt siitä, miten vähän oikeastaan tiesinkään kotiseutuni historiasta. Tutkiessani yhden uudistilan tapahtumia sadan vuoden takaa olen oppinut valtavasti sellaista, mitä en muista koulussa kuulleenikaan.
Halusin tietää, mitä papan kotitalolle oli tapahtunut espanjantaudin jälkeen ja oliko siellä asunut ketään sitä seuraavina vuosina, mutta olemassa olevista tiedoista löysin vain jokseenkin ristiriitaisia vastauksia kysymyksiini. Museolle tehtiin 1990-luvulla Tirron tilan historiasta selvitys, joka keskittyi ennen muuta arkeen: käytännön tietoihin ja muistelmiin. Siihen, millaista inarinsaamelaisen talollisen elämä on ollut. Henkilösuhteisiin siinä ei pureuduttu, ja omistajanvaihdokset esiteltiin vain pääpiirteittäin. Hämmennystä herätti se, että 1920-luvulla tilan omistajiksi/asukkaiksi on kirjattu ensinnäkin lastenkotiin siirretyt lapset – jotka eivät enää siis asuneet tilalla – mutta myös ulkopuolinen varakas henkilö, jonka omistusoikeudesta tai yhteyksistä tilaan oli vaikea löytää mistään tietoja.
Yhdeksi syyksi tähän epätarkkuuteen uskoisin saamelaisen nimikäytännön; sille tyypillinen piirre on samojen nimien toistuminen joka sukupolvessa. Ulkopuolisen ei siksi ole kovinkaan helppo hahmottaa toistasataa vuotta sitten eläneiden ihmisten sukulaisuussuhteita. Kun siis kirkonkirjojen mukaan tilan haltijat 1920-luvulla olivat “Hannu Mattus ja Hannu Mattuksen perikunta”, kyseessä olikin kaksi eri Hannua: kaksihuoneisen tuvan isäntä Hannu Hannunpoika, ja kolmihuoneista tupaa isännöineen Hannu Martinpojan orvoksi jääneet lapset. 1910-luvulla Tirron tilalla oli asunut samaan aikaan kaikkiaan kolme Hannua ja neljä Kaisaa! Vähemmästäkin menee sekaisin. Sukellettuani läpi melkoiset määrät kirkonkirjoja, sukupuita ja muistelmia olen piirtänyt sukutaulun toisensa perään, jotta olen hahmottanut tilan asukkaiden sukulaisuussuhteet.
Kuva: Ulpu Mattus-Kumpunen
Toinen tutkimusta mahdollisesti rajoittava seikka on ollut se, että alle 100 vuotta vanhat tiedot eivät ole avoimesti saatavilla. Omalta osaltani kiinnostavimpaan aikakauteen, 1920-lukuun, alkaisi päästä vapaasti käsiksi vasta lähivuosina. Kansallisarkiston toimipaikoista ja tietokannoista onneksi löytyy aineistoa tutkittavaksi, jos pystyy perustelemaan tiedon tarpeen ja jos tietää mitä etsii. Pitää siis pystyä nimeämään tarvitsemansa asiakirja, mikä tekee tutkimuksesta melkoista salapoliisintyötä. Minun on jälkeläisenä myös helpompi päästä tutkimaan edesmenneitä sukulaisia käsitteleviä aineistoja kuin ulkopuolisen tutkijan.
Kuva: Ulpu Mattus-Kumpunen
Inari sata vuotta sitten on ollut melkoinen paikka. Ensimmäinen maailmansota tuntui täällä lähinnä Norjan kaupan katkeamisena ja ruokavarastojen tyhjenemisenä, katovuodet aiheuttivat suoranaisen nälänhädän. Omavaraisimpia olivat perinteisiin elinkeinoihin nojaavat taloudet. Metsien arvon nousu sai keinottelijat haalimaan omistukseensa inarilaisten tiloja ja metsiä hyvinkin kyseenalaisilla keinoilla, mitä pyrittiin jälkeenpäin korjaamaan erityislainsäädännöllä. Joissakin tapauksissa tila saatiin palautettua alkuperäisten omistajien haltuun, toisissa taas vaikkapa sukulaisten. Keinottelu ja väärinkäytökset määräsivät monen elämän suunnan. Ja se espanjantauti.
Jo ennen koronakevättä oli espanjantauti monen artikkelin aiheena. Inari nostetaan niissä usein esiin, tauti teki täällä poikkeuksellisen pahaa jälkeä. Keväällä 1920 tauti vei 10% inarilaisista, ja toistasataa lasta jäi orvoksi. Inarinsaamenkielisestä väestöstä menehtyi noin neljäsosa. Näihin joukkoihin kuului myös pappani perhe. Oma pelkoni riskiryhmään kuuluvien rakkaiden puolesta on antanut jonkinlaista perspektiiviä siihen, millaista tuo on ehkä ollut.
Esivanhempien elämästä ei ole ihan helppo saada tietoa. Suvun tarinoiden määrä on rajallinen, ja tutkijan kirjalliset lähteet ovat virallisia asiakirjoja: kirkonkirjoja, lainhuutotodistuksia, kauppakirjoja. Sain kuitenkin kaivettua esiin sellaisia asiakirjoja, joista kävi ilmi, että tila tosiaan joutui tunnetun metsäkeinottelijan haltuun pian omistajien kuoltua, epäilyttävissä olosuhteissa. Koska hän ei asuttanut tilaa, jäi henkikirjoihin kummittelemaan tuo lastenkotiin siirretty Hannu Mattuksen perikunta. On syytä epäillä kaupanteon laillisuutta, mutta tuohon aikaan, keväällä 1920, Inarin tilanne oli poikkeuksellinen monin tavoin. Vaikutusvaltaisten ihmisten tekemisiä oli ehkä pakkokin katsoa ajoittain sormien läpi.
Kuva: Ulpu Mattus-Kumpunen
Kymmentä vuotta myöhemmin papan sukulaiset ostivat talon takaisin sukuun. Papalla tai hänen sisaruksillaan ei kuitenkaan enää ollut tilalla mitään osaa, joten he rakensivat elämänsä muualle saamatta koskaan selville, mitä kotitalolle tapahtui heidän asuessaan Riutulan lastenkodissa.
Lastenkodin virallinen ja sen myötä rakkaudeton ympäristö on tullut uniin. Suru niiden orpolasten puolesta, jotka menettivät perheensä ja kotinsa, on tutkimukseni aikana kehittynyt jonkinlaiseksi kiitollisuudeksi heitä kohtaan, jotka karuissa oloissa onnistuivat kuitenkin pitämään nuo lapset hengissä. Virallisia asiakirjoja penkomalla olen selvittänyt sadan vuoden takaiset tapahtumat; olen raottanut ovea menneisyyteen, ja pystynyt näyttämään myös sukulaisille, mikä salaisuus perheen historiaan kätkeytyy. Myös papan kotitilasta tuli ns. “keinottelutila”. Haluaisin kertoa Hannu-papalle sinne jonnekin, että olen selvittänyt totuuden. Se ei ole kaunis, mutta jonkinlaisen rauhan se tuo.
Kuva: Anni Guttorm/Saamelaismuseo Siida
Esivanhempieni asuintalot ovat säilyneet Saamelaismuseon ansiosta. Ne on restauroitu alkuperää kunnioittaen, ja sisustettu sen mukaan, miten niissä on eri aikoina eletty. Niiden kautta voidaan esitellä monta historiallista ilmiötä, jotka ovat vaikuttaneet asukkaiden elämään. Tarina ei ole aukoton; uskon monella muullakin olevan siihen sopivia tiedonmuruja. Työni kautta saan onneksi jatkaa muistojen keräilyä. Ne voivat antaa museoesineille tarinan, uuden elämän. Ja joskus voi käydä näinkin: museorakennuksesta on tullut osa minun tarinaani.
Movsháá Haanu Joovnâ Ulpu
Ulpu Mattus-Kumpunen
Yhteisökoordinaattori
______________________________________________
Kove: Matti Morottaja/Säämimuseo Siida
Sämmilij historjá ij lah ain čallum historjá. Lii ennuv taggaar tiätu, mii lii tuše ulmui muštoin, mielâin, mainâsijn. Mainâsij árvu ij ain ubâ puáđi oovdân, jis koijâdeijee já tiettee iävá kuáhtáá. Vyerkkejum tiäđuin láá vissásávt ennuv rääigih, maid iä ubâ huámmáš, ovdil ko rááigán šiettee tiätupittááš itá. Must lâi tieđehánnáá ohtâ tággáár tiätupittááš.
Ko mun porgâškyettim Säämimuseo Siidast, te mun tiettim, ete muu äijih lâi šoddâm já pajasšoddâm nubbeest olgomuseo hirssâtuuvijn, nk. Movsháá kuulmâ viste tuuveest. Muu madârvaanhimeh rahtii tom 1870-lovvoost Fáášku riidon, puárásub tupe alda, hiäimu puáris aassâmsajan. Soođij maŋa kuohtuid taarbâšmettumin pááccám hirssârakânâsâid sirdii Anarân eidu vuáđudum Säämimuseon. Movsháá rakânâsah lijjii šeštum suáđist já poldum eennâm taktiikâst vaarâ tondiet, ko toh lijjii tuárispeln. Mun tiettim, ete espanjatavdâ lâi váldám iänááš uási äijih perrust algâivveest 1920 já ete sun turvâstij viljáinis já obijnis naavit liegâsvuotân, kost kavnii sii já toimâttii Rivdul párnáipááikán. Já ete sij iä innig finnim pääihis maasâd. Selvânij, ete taat ij lamaškin almos tiätu. Stuorrâ illoon mun ožžum museo peht hirmâd šiev máhđulâšvuođâ tutkâđ fáádá lase, selvâttiđ Movsháá tuuvij historjá jieŋâlubbooht.
Maaŋgâ rooli peht toimâm lii toohâm tutkâmušâst spiekâstâhlávt intensiivlii. Mun tuuđhâm jieččân hiäimu historjá, muu rähis äijihrohe eellim algâmuddoid; juonâjorgálduvah, maid lam kavnâm, sohâluteh, hirmástuteh, tovâtteh konnjâlijd ain uđđâsist, puátih naharáid. Puoh tábáhtuvá tuođâi persovnlii tääsist. Nube tááhust mun vuod toimâm museo pargee roolist, mun poorgâm Säämimuseo Koneen säätiö Muitát-haavâ siärvádâhkoordinaattorin, kote uáppáásm siärváduv historján. Puátuseh kävnih saajees páihálii historjást, mun pyevtittâm almos tiäđu ohtsâš pyerrin. Já te muu škovliittâs lii luándutieđâlâš, já tääl lam máttááttâllâm historjálii tutkâmuš vuovijd šušme peht pargo ohtâvuođâst.
Munjin lâi olâttâs, ete mon uccáá mun jiešalnees tiettim muu päikkikuávlu historjást. Ko mun lam tutkâm oovtâ uđâstáálu tábáhtusâid, moh lijjii tábáhtum čyeti ihheed tassaaš, te mun lam oppâm hirmâd ennuv taggaar, maid jiem mušte ete liččim ubâ škoovlâst kuullâm.
Mun halijdim tiettiđ, ete mii äijih päikkitáálun lâi tábáhtum espanjataavdâ maŋa já ete lâi-uv tobbeen aassâm kihheen tađe čuávvoo iivij ääigi, mutâ orroo tiäđuin mun kavnim tuš viehâ ruossâlijd vástádâsâid muu koččâmuššáid. Museon rahtui 1990-lovvoost Movsháá táálui historjást čielgiittâs, mii vuájui iänááš aargân: keevâtláid tiäđoid já muštâlussáid. Toos, maggaar anarâš tálulii eellim lii lamaš. Olmooškoskâvuođáid tast iä vuáijum, já omâsteijei molsomijd oovdânpuohtii tuš prinsiiplávt. Moivejeijee lâi tot, ete 1920-lovvoost táálu omâsteijen/ässen lijjii kirjejum párnáipááikán sirdum párnááh – kiäh iä innig aassâm táálust – mutâ meid ulguupiälááš riges olmooš, kiän omâstemvuoigâdvuođâst tâi ohtâvuođâin táálun lâi vaigâd kavnâđ tiäđu kosten.
Mun oskom, ete ohtâ suijâ taan epitärhisvuotân lii sämmilâš nommâvuáhádâh; toos tijpâlâš jiešvyehi lii siämmái noomâi kiärdum jyehi suhâpuolvâst. Ulguupiäláá ulmui ij te lah uáli älkkee hoksáđ muáddičyet ihheed tassaaš iällám ulmui hiäimukoskâvuođâid. Ko te kirhokiirjij mield táálu haldâšeijeeh lijjii 1920-lovvoost “Mattus Hannu já Mattus Haanu ärbikodde”, te koččâmušâst láin-uv kyehti sierâ Haanu: kyevti viste tuve iššeed Hannu Haansâkandâ, já kuulmâ viste tuve iššeed Hannu Marttinkaandâ uárbisin pááccám párnááh. 1910-lovvoost Movsháá táálust lijjii aassâm siämmáá ääigi puohnassân kulmâ Haanu já nelji Káijá! Ucceeb-uv siäivut. Ko mun lam moonnâm čoođâ melgâdávt ennuv kirhokiirjijd, suhâmuorâid já muštâlusâid, te lam sárgum suhâtaavlu suhâtaavlu maajeeld, vâi lam iberdâm táálu ässei hiäimukoskâvuođâid.
Kove: Ulpu Mattus-Kumpunen
Nubbe äšši, mii lii máhđulávt raijim tutkâmuš, lii tot, ete vuálá 100 ihheed puáris tiäđuh iä lah almolávt finnimnáál. Äigipaje, mii kiäsut muu enâmustáá, 1920-loho, ličij kieđâvuššâmnáál eskân aldaiivij ääigi. Aalmugarkkâduv toimâsoojijn já tiätuvuárháin luhhoost kávnoo amnâstâh tutkâmnáál, jis pasta vuáđustâllâđ tiäđu táárbu já jis tiätá, ete maid ocá. Te kalga pasteđ nabdeđ äššikirje, mon taarbâš, mii taha tutkâmušâst melgâd syelipoolispargo. Munjin lii maajeeldpuátten meid älkkeb peessâđ tutkâđ jáámmám hiäimulijd kieđâvuššee amnâstuvâid ko ulguupiäláá totkei.
Aanaar čyeti ihheed tassaaš lii lamaš melgâd saje. Vuossâmuš maailmsuáti vaiguttij tääbbin iänááš tienuuvt, ete Taažâ kavpâšem potkânij já purrâmušvuárháh kuárusmii, hiävuiveh tovâttii penttâ nelgieđe. Jiešpiergejeijeeh lijjii ärbivuáválij iäláttâsâi tálutuáluh. Ko meecij árvu pajanij te spekulisteeh havâškuottii aanaarlij tááluid já meecijd vuovijguin, moh rävkkih iäpádâsâid, já maid keččâlij maajeeld vuoigiđ sierânâslahâaasâtmijn. Motomijn tábáhtusâin algâalgâliih omâsteijeeh finnejii táálu maasâd jieijâs haaldun, nubbijn tábáhtusâin vuod veikkâba hiäimuliih. Spekulistem já puástulattim meridij maaŋgâi eellim sunde. Já tot espanjatavdâ.
Tämä vuosikymmen on alkanut todellakin uuden vuosikymmenen odotuksen siivittämänä. Saamelaismuseon ja Siidan historiassa tämä tulee olemaan merkittävä vuosikymmen.
Siida uudistuu vuosina 2020-2022! Tätä olemme suunnitelleet pitkään, tästä on haaveiltu ja unelmoitu.
Jo heti Saamelaismuseo ja luontokeskus Siidan avauduttua todettiin sen jääneen pieneksi. Ensimmäiset piirustukset laajennetusta Siidasta arkkitehti Juhani Pallasmaa teki jo vuosina 2002 ja 2004. Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen suunnittelun alettua, Siidan hanke jäi. Sajos valmistui 2012.
Nyt Siidan laajennus on saanut rakennusluvan! Siidan laajennus- ja perusparannushanke alkaa toden teolla konkreettisesti toukokuussa 2020. Alkuun rakennetaan Saamelaismuseon kokoelmayksikkö. Siidassa sijaitsevat kokoelmat ja Kansallismuseosta kotiinpalaavat kokoelmaesineet saavat uudet, asianmukaiset säilytystilat. Näin pystymme todellisesti toimimaan saamelaisten omana museona, kun suurin osa saamelaiskokoelmista on meillä, kotona, ruovttus. Ulkomuseona aloittanut saamelaismuseo on kasvamassa täyteen mittaansa monella tavalla ja tasolla.
Laajennusvaiheen jälkeen, myös ravintola saa uudet tilat, itse Siida -rakennus peruskorjataan. Se muuttuu ja uudistuu. Saamme modernit työskentelytilat moderneine monitilaympäristöineen, ja mikä parasta; myös yhteisöllisiä tiloja löytyy. Haluamme olla edelleen vieraanvarainen Siida, jossa on matalat kynnykset ja leveät ovet tulla sisään.
Siidan perusparannusvaiheessa 4/2021-3/2022 palvelemme teitä kaikkia (kauppa, info, asiakaspalvelu) väliaikaisissa väistötiloissa ja uusitussa ravintolassa. Historiallinen ulkomuseo toimii tänä aikana näyttelytilana. Kaikkina kahdeksana vuodenaikoina, säässä kuin säässä olemme auki. Olosuhteet ovat pohjoisen ihmisille todelliset, ne ovat osa saamelaisten arkea. Elettiinhän näin ennenkin, pukeutumiskysymys, asennekysymys Myös jotain uutta ja kiinnostavaa kuitenkin lupaamme tarjota! Historiallinen ja arvokas ulkomuseoalue tulee kirjaimellisesti näyttäytymään uudessa valossa.
Jatkossakin Saamelaismuseo ja luontokeskus Siidasta saa saman katon alta monipuoliset niin museon kuin myös luontokeskuksen palvelut. Uusi uljas Siida avautuu 1.4.2022.
Helmikuun aurinko ulkomuseolla
Näin kirjoitettuna kaikki kuulostaa yksinkertaiselta ja selkeältä. Ehkä vaatimattomaltakin. Kyseessä on kuitenkin historiallinen ajanjakso. Me museolla jatkamme Johan Nuorgamin ja aikalaistensa työtä. Sámi Litto-Saamelaisten yhdistys perusti saamelaismuseon 1959. Se oli kaukaa viisas. Ymmärrettiin saamelaiskulttuurin vaalimisen tarve ja oma museo oli siihen oivallinen väline.
Ensin toimittiin ulkomuseona miltei 40 vuotta. Nyt on takana reilu parikymmentä vuotta ammatillisesti toimivana museona, ja on luotu nykyaikaiset museokäytännöt, organisoiduttu museona.
On uuden aika, laajennumme ja kehitymme. Toimimme Johan Nuorgamin sanoin: ”Ei voimalla, vaan konsteilla”. Meillä nykyisellä museosukupolvella on mahdollisuus tehdä oma osuutemme. Vahvistamme ja kehitämme saamelaisia museokäytänteitä. Rakkaudella ja kunnioittaen.
Hyvää Saamelaisten kansallispäivää saamelaisten omasta museosta!
Sari Valkonen
Museonjohtaja
____
Siida ođasmuvvá 2020-2022!
Dát logijahki lea álgán duođaige ođđa logijagi vuordimiin. Sámemusea ja Siidda historjjás dát boahtá leat mearkkašahtti logijahki.
Olgomusea njalla|Ulkomuseon niliaitta
Siida ođasmuvvá 2020-2022! Dán leat plánen guhká, dás leat niegadan.
Dakkaviđe Sámemusea ja luondduguovddáš Siidda rahpama maŋŋá dat gávnnahuvvui menddo gáržin. Vuosttas tevnnegiid viiddiduvvon Siiddas sárggui arkiteakta Juhani Pallasmaa jo jagiin 2002 ja 2004. Sámekulturguovddáš Sajosa plánema álggedettiin, Siidda fidnu bázii. Sajos gárvánii jagi 2012.
Dál Siidda viiddideapmi lea ožžon huksenlobi! Siidda viiddidan- ja vuođđodivvunfidnu álgá albma láhkai konkrehtalaččat miessemánus 2020. Álggus huksejuvvo Sámemusea čoakkáldatovttadat. Siiddas lean čoakkáldagat ja Riikkamuseas máhccan čoakkáldatdávvirat ožžot ođđa, áššálaš seailluhansajiid. Ná sáhttit albma láhkai doaibmat sámiid iežaset musean, go stuorámus oassi sámečoakkáldagain leat mis, ruovttus. Olgomusean álggahan sámemusea lea šaddamin olles sturrodahkii máŋgga vugiin ja dásis.
Viiddidanmuttu maŋŋá, maiddái restoráŋŋa oažžu ođđa sajiid, ieš Siida-ráhkadus vuođđodivvojuvvo. Dat nuppástuvvá ja ođasmuvvá. Oažžut modeardna bargosajiid modeardna máŋggadoaibmabirrasiin, ja mii buoremus; maiddái searvvušlaš sajit gávdnojit. Háliidat dás duohkoge leat guoibmái Siida, gos leat vuollegaš šielmmát ja govda uvssat sisaboahtimii.
Siidda vuođđodivvunmuttus 4/2021-3/2022 bálvalat din buohkaid (gávpi, info, áššehasbálvalus) gaskaboddasaš sajiin ja ođasmuvvon restoráŋŋas. Historjjálaš olgomusea doaibmá dán áiggege čájáhussadjin. Buot gávcci jagiáiggis, dálkkis beroškeahttá, leat rabas. Dilit leat davvi olbmuide duođalaččat, dat leat sápmelaččaid árgabeaivi. Ellehan dallege ná, gárvodangažaldat, miellaguoddogažaldat. Maiddái juoga ođđa ja miellagiddevačča lohpidat fállat! Historjjálaš ja árvvolaš olgomuseaguovlu boahtá oidnot ođđa čuovggas.
Boahttevuođasge Sámemusea ja luondduguovddáš Siiddas oažžu seammá gáhtu vuolde máŋggabealagiid nu musea go luondduguovddážage bálvalusaid. Ođđa fiinna Siida rahpasa 1.4.2022.
Ná čálalaš hámis buot orru leamen oktageardán ja čielggas. Kánske gáibitmeahttuminge. Sáhka lea goittotge historjjálaš áigodagas. Mii museas joatkit Johan Nuorgama ja su áigeguimmiid barggu. Sámi Litto -sápmelaččaid searvi vuođđudii sámemusea jagi 1959. Dat oinnii boahttevuođa. Ipmirdedje sámekultuvrra gáhttema dárbbu ja iežas musea lei dasa heivvolaš gaskaoapmi.
Syyskuussa valokuvaaja Jyrki Kallio-Koski lahjoitti Saamelaismuseo Siidalle arvokkaan kuvataltiointinsa Raittijärven poronhoidosta elävän saamelaisyhteisön elämästä. Taltiointi käsitti noin 2500 kuvaa 40 vuoden ajalta, joten kyseessä oli harvinaislaatuisen laaja ja pitkälle aikavälille sijoittuva saman yhteisön dokumentointi.
Sain kunnian luetteloida tämän kuva-aineiston Siidan kokoelmanhallintajärjestelmään! Kerron tässä blogitekstissä hieman työstäni ja sen vaiheista.
Työsuhteeni alussa 10.9. Jyrki-Kallio-Koski piti Siidassa kuvaillan, jossa kertoi Raittijärven dokumentoinnista sekä virallisesti lahjoitti kuvat Saamelaismuseolle. Olin toki kuullut työtehtävästäni jo aiemmin, mutta vasta kuvaillassa minulle kunnolla avautui, kuinka tärkeästä ja harvinaisesta kokonaisuudesta taltioinnissa on kyse. Olin todella innostunut tulevasta työurakastani, vaikka tiesin sen olevan melkoisen suuri. En malttanut odottaa, että pääsen tutustumaan tunnetun valokuvaajan kuviin ja uppoutumaan niiden maailmaan.
Jyrki Kallio-Kosken kuvailta Siidassa 10.9. Kuva: Anni Guttorm
Raittijärven kuvat lahjoitettiin diakuvina sekä digitaalisina kuvina, ja Jyrki Kallio-Koski oli jo kerennyt skannata diatkin digitaaliseen muotoon. Hän oli myös tehnyt suuren työn kontekstitietojen kirjoittamisessa selkeään taulukkoon, mistä allekirjoittanut oli tietenkin hyvin kiitollinen. Kuvien ja esineidenkin luetteloinnissa tärkeimpiä asioita on se, että kuvan tai esineen pystyy löytämään tietokannasta haun avulla. On siis tärkeää, että jokaiseen kuvaan tulee oikeat tiedot, termit ja henkilöiden nimet.
Aloitin työn kuvien lisäämisellä kokoelmanhallintajärjestelmään. Kuvat lisätään järjestelmään yksi kerrallaan. Kuvan lisäämisen yhteydessä syötetään yleensä vain muutamia tietoja, käytännössä vain kuvanumero ja kuvatyyppi. Muut tiedot on kätevämpää lisätä myöhemmin, kun kuvia on kertynyt esimerkiksi parisataa. Aivan viimeiseksi lisään kuviin asiasanat ja luokituksen. Luokituksen avulla kuvia voi etsiä laajempien aiheryhmien kautta.
Luokittelu on pitkäjänteisyyttä vaativaa, mekaanista käsityötä. Työn edetessä oppii paljon uutta ja termit tulevat tutummaksi. Myöhemmin huomaa, että on kirjoittanut alkupään kuviin vääriä termejä tai lisännyt vääriä asiasanoja. Luettelointiin kuuluukin yhtenä työvaiheena tietojen tarkistus, tiedon haku ja tietojen korjaus. Välillä työ voi olla melkoista salapoliisin työtä ja tietoa voi löytyä googlettelemalla yllättävistäkin paikoista!
Parhaimmillaan luettelointitehtävissä – kuten tämänkin kuvakokonaisuuden kohdalla – uppoutuu työhönsä kuin tarinaan. Tämä tarina kertoo arjesta, kodista, kotia ympäröivästä luonnosta, työstä, juhlasta, ilosta ja surusta. Työurakka on ollut minulle suuri kokemus ja on ollut hyvin merkittävää olla mukana tallentamassa ainutlaatuista Raittijärven elämää jälkipolville ja tutkijoille. Olen saanut oppia niin paljon uutta ja kuvien kautta päässyt näkemään asioita, joita on harvoin kuvattu. Nyt tiedän esimerkiksi, miltä pakkasessa paimennettavan porotokan yllä leijaileva höyry näyttää, kun sen taustana on tunturi ja kaamoksen oranssi taivaanranta.
Per-Ailu Gaup-Juuso ja Per-Oula Juuso porotokkaa paimentamassa. Čohkkaborri tammikuu 2017. Kuva: Jyrki Kallio-Koski
Jyrki Kallio-Kosken upeita kuvia pääsee ihailemaan valokuvaajan vuonna 2017 ilmestyneestä kirjasta Raittijärvi – Kaijukan kylä, jossa myös kerrotaan kattavasti Raittijärven historiasta ja vaiheista.
Liisa Haataja, kokoelma-assistentti, Saamelaismuseo Siida
Mus lei gudni beassat logahallat dán govvamateriála Siidda čoakkáldathálddašanortnegii. Muitalan dán bloggačállosis vehá barggustan ja dan sierra muttuin.
Mu bargogaskavuođa álggus 10.9. Jyrki-Kallio-Koski doalai Siiddas govvaeahkeda, gos son muitalii Ávžžášjávrri dokumenteremis ja skeŋkii govaid virggálaččat Sámemuseai. Ledjen dieđus gullán jo ovdalis iežan boahttevaš barggus, muhto easka govvaeahkedis munnje duođaid čielggai, man dehálaš ja hárvenaš ollisvuohta lea. Ledjen hui ilolaš boahttevaš barggustan, vaikko dihten ahte mu vurddii hui stuorra bargu. In máššan vuordit, ahte beasan oahpásmuvvat dovddus govvejeaddji govaide ja čiekŋut daid máilbmái.
Ávžžášjávrri govat skeŋkejuvvojedje diagovain ja digitálalaš govain, ja Jyrki Kallio-Koski lei jo geargan skánnet diagovaidge digitála hápmái. Son lei maid dahkan govaid duogášdieđuin čielga tabealla, mas ledjen hui giitevaš. Govaid ja maid dávviriid logahallamis okta buot dehálamos áššiin lea dat, ahte gova dahje dávvira gávdná, go dan ohca diehtovuođus. Nuba leage dehálaš, ahte juohke govvii bohtet rivttes dieđut, tearbmat ja olbmonamat.
Mannan čavčča in livčče árvidan gosa jahki 2019 mu doalvu. Lean beassán galledit máilmmi fiinna báikkiid, oahpásmuvvat miellagiddevaš áššiide ja olbmuide ja ožžon olu inspirašuvnna ja ođđa geahččanguovlluid iežan bargui.
Jagi álggus ožžon dieđu, ahte USA State Department lei válljen mu Suoma ovddasteaddjin International Visitor Leadership prográmmii, man temán lei Advancing Minority Rights nappo vehádagaid rivttiid ovddideapmi. Prográmma olis bessen mátkkoštit golbma vahku birra USA ja oahpásmuvvat USA vehádagaid dillái. Prográmmii oasálasttii Eurohpás 12 olbmo, geain juohkehaš bargá vehádatáššiin.
Min mátkki álggii Washington DC:s, gos beasaimet oahpásmuvvat USA guovddašhálddahussii ja dieđus maid ieš oaivegávpoga oaidnámušaide.
Doppe dat Vilges dállu lea. | Siellä se Valkoinen talo on.
Mun Amerihká eamiálbmogiid álbmotmusea (National Museum of the American Indian) ovddas. | Minä Amerikan alkuperäiskansojen kansallismuseon edessä. https://americanindian.si.edu/
Museas ledje oaidninláhkái ráfisoahpamušat, maid USA lea dahkan eamiálbmogiiguin ja maid de maŋŋelis lea rihkkon. | Museossa esiteltiin rauhansopimuksia, joita USA on tehnyt alkuperäiskansojen kanssa ja sitten myöhemmin rikkonut.
Dan maŋŋá jotkkiimet New Mexicoi, gos bisáneimmet Albuquerques ja Santa Fes. Doppe galledeimmet Pueblo-indiánaid ja gulaimet USA eamiálbmogiid birra.
Das jotkkiimet Californiai ja doppe San Diegoi, gos temán ledje seksuálavehádagaid rievttit ja nuppe dáfus maid Meksikos boahtti sirdolaččaid dilli. Finaimet earret eará geahččamin USA ja Meksiko gaskasaš rádjeáiddi. San Diegos girddiimet fas USA nuortaoassái Michiganii ja Detroitii, gos ásset eanemus olbmot, geain lea arábaduogáš Arába-eatnamiid olggobealde. Detroitis nappo gulaimet arábavehádaga áššiin. Tuvra maŋimus báiki lei Alabama ja doppe Birmingham ja Montgomery gávpogat, gos USA riikkavulošvuoigatvuođat leat riegádan ja mat leat erenomážit USA afroamerihkálaš álbmoga rivttiid olis historjjálaš guovllut.
Iežan barggu bealis reaissus buoremusat báhce millii museagalledeamit. Dán bloggii háliidin čohket olu govaid, go dat muitalit eanet go duhát sáni. Museat, main bessen fitnat USA:s ledje hui njuorasmahtti ja čájáhusain áššit ovdanbuktojuvvojedje oluge dovdagiid bokte. Dat lea kánske stuorámus erohus suopmelaš museaide. Mii eat, goit vel geavat čájáhusain nu olu dovdduide čuohcci ovdanbuktinvugiid.
Mátkkis lei stuorra mearkkašupmi munnje. Lean duođaid giitevaš das, ahte bessen deaivat roahkkadis olbmuid, geat barget nu duođas iežas servoša ovdii. Sihke mu eurohpalaš mátkeskihpárat ja olbmot, geaid deaivvadeimmet USA:s dahket ovdamearkkalaš barggu vehádatáššiin. Vaikke prográmma dárkkuhussan lei oahpásmuvvat USA:i, lei liikká miellagiddevaš oahpásmuvvat mu eurohpalaš mátkeskihpáriid kultuvrraide ja fuomášit, ahte Eurohpa lea duođaid viiddes ja máŋggakultuvrralaš guovlu. Mátkkis diđoštin ja smihtten olu maid iežan ovdagáttuid ja ipmárdusaid, maid ii beaivválaččat jurddašge. Lei miellagiddevaš fuobmát ja earuhit daid ja dan bokte rievdadit iežas ipmárdusaid.
Mátkkošteapmi ráhpá čalmmiid.
PS. Háliidan giitit dán fiinna mátkkis Suoma USA ambassáda – sii evttohedje mu dán prográmmii. Ja giitán maid váimmolaččat iečan bargoaddi, Sámemusea, ahte bessen geavahit dán vejolašvuođa.
Boles-Ovllá Ovllá Juha Ánne,
Anni Guttorm
amanuensa, Sámemusea Siida
________________________________________
Vielä viime syksynä en olisi uskonut minne vuosi 2019 minua kuljettaa. Olen päässyt vierailemaan upeissa paikoissa, tutustumaan uusiin asioihin ja ihmisiin ja saanut paljon ajatuksia, ideoita ja perspektiiviä omaan työhöni.
Vuoden alussa sain tiedon, että USA:n State Department oli valinnut minut Suomen edustajaksi International Visitor Leadership ohjelmaan, jonka teemana oli Advancing Minority Rights eli vähemmistö oikeuksien edistäminen. Ohjelman kautta pääsin matkustamaan ympäri USA:ta kolmen viikon ajan ja tutustumaan USA:n vähemmistöjen tilaan. Ohjelmaan osallistui Euroopasta 12 ihmistä, joista jokainen työskentelee vähemmistöasioiden parissa.
Matkamme alkoi Washington DC:stä, jossa pääsimme tutustumaan USA:n keskushallintoon ja tietysti myös itse pääkaupungin nähtävyyksiin. Washingtonista jatkoimme New Mexicoon, jossa pysähdyimme Albuquerquessa ja Santa Fessä. Siellä vierailimme Pueblo-intiaanien luona ja tutustuimme USA:n alkuperäiskansojen tilaan. Sieltä matkamme jatkui Kalifornian San Diegoon, jossa teemana oli seksuaalivähemmistöt ja toisaalta myös Meksikosta tulevien siirtolaisten tilanne. Kävimme muun muassa katsomassa USA:n ja Meksikon välistä raja-aitaa. Tämän jälkeen lensimme takaisin USA:n itäosaan, Michiganin Detroitiin, jossa asuu maailman eniten arabitaustaista väestöä Arabimaiden ulkopuolella. Detroitissa kuulimme arabivähemmistön asioista. Matkan viimeinen etappi oli Alabama ja siellä Birminghamin ja Montgomeryn kaupungit, joissa USA:n kansalaisoikeudet ovat syntyneet ja jotka ovat erityisesti USA:n afroamerikkalainen väestön historian kannalta keskeisiä alueita.
Oman työni kannalta matkasta parhaiten jäivät mieleen museovierailut. Tähän blogiin halusin koota paljon kuvia matkalta, sillä ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Museot, joissa sain vierailla, olivat hyvin koskettavia ja näyttelyissä asiat tuotiin selkeästi tunteiden kautta esiin. Tämä ehkä on mielestäni suurin ero suomalaisiin museoihin. Me emme, ainakaan vielä käytä näyttelyissämme niin paljon tunteisiin vetoavia esitystapoja.
Matka merkitsi minulle paljon. Oli todella hienoa ja etuoikeutettua päästä tapaamaan rohkeita ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä oman yhteisönsä eteen. Sekä minun eurooppalaiset matkatoverini että USA:ssa tapaamamme henkilöt tekevät esimerkillistä työtä vähemmistöasioiden parissa. Vaikka ohjelman tarkoituksena oli tutustua USA:han, yhtä silmiä avaavaa oli tutustua eri puolilta Eurooppaa tulevien matkatoverien kulttuureihin ja huomata, että Eurooppa on todella laaja ja monikulttuurinen alue. Matkalla tiedostin ja pohdin paljon omia ennakkoluuloja ja -käsityksiä, joita ei päivittäin tule ajatelleeksi. Oli mielenkiintoista huomata ja tunnistaa niitä ja sitä kautta muuttaa omia käsityksiä.
Matkailu avartaa.
PS. Haluan kiittää ikimuistoisesta matkasta Suomen USA:n suurlähetystöä – he suosittelivat minua ohjelmaan. Ja kiitän myös lämpimästi työnantajaani Saamelaimuseota, että sain hyödyntää tämän upean mahdollisuuden.
Loman jälkeen sähköpostissa minua odotti ilahduttava viesti, jossa tiedusteltiin kokoelmaesineitämme konservoitavaksi Ammattikorkeakoulu Metropoliaan. Konservoinnin koulutusohjelmassa oli alkamassa taas alkuperäiskansojen esineiden konservointi- kurssi, jolle osallistuvat neljännen vuoden esine- ja tekstiilikonservoinnin opiskelijat. Vastaus Metropolian konservoinnin lehtoreille oli kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä!
Hieno yhteistyömme sai jatkoa, kun 22 kokoelmaesinettämme matkasi Helsinkiin. Vastaavalla kurssilla vuonna 2015 opiskelijat konservoivat kokoelmistamme Nili-Ailin nukkeja ja kolttavaimon päähineitä. Yhteistyömme Ammattikorkeakoulu Metropolian kanssa alkoi jo 2000- luvun alussa täydennyskoulutukseni myötä. Konservoinnin lehtorit Heikki Häyhä ja Anna Häkäri tulivat tuolloin tutuksi, ja sen jälkeen ovat polkumme kohdanneet konservoinnin ja konsultaation merkeissä.
Kurssin aluksi opiskelijat perehtyivät alkuperäiskansojen asemaan ja historiaan. Tämän jälkeen he tutustuivat esineistöön, tutkivat esineiden kunnon ja niiden konteksti- eli taustatiedot.
Kuva: Monna Laari
Konservointisuunnitelmat ja lisäkysymykset saimme etukäteen opiskelijoilta ennen kuin kävimme amanuenssi Anni Guttormin kanssa tutustumassa heidän työskentelyynsä ja Metropolian uuteen kampukseen kuun alussa. Oli hienoa tavata opiskelijat ja nähdä heidän innostuksensa saamelaiskulttuuria ja sen esineistöä kohtaan.
Kuvat: Anni Guttorm
Kokoelmatyömme perusta on selkeä, tehtävämme on tallentaa saamelaista kulttuuriperintöä Suomessa. Saamelaismuseo säilyttää, ylläpitää, hoitaa ja esittelee kokoelmiaan ja saamelaista aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä sekä tekee kokoelmiinsa liittyvää tutkimusta. Kokoelmissamme on paljon orgaanisesta materiaalista valmistettuja esineitä, joiden säilyvyys vaatii optimaalisten säilytysolosuhteiden lisäksi myös aktiivista kokoelmanhoitoa ja seurantaa. Saamelaismuseolla on tällä hetkellä valmius ennaltaehkäisevään konservointiin ja tekninen konservointi hankitaan ostopalveluina. Työmme käytänteitä avaava kokoelmapolitiikka löytyy osoitteesta http://www.siida.fi/sisalto/kokoelmat/KoPo_FI_web.pdf
Meidän näkökulmastamme on todella merkityksellistä, että Metropolian konservoinnin koulutusohjelmaan sisältyy alkuperäiskansojen esineiden konservointi- kurssi. Koulutusohjelmasta valmistuu konservaattoreita, joilla on jo pohjatietoa saamelaisesineistön konservoinnista ja joiden ammattitaitoa voimme tulevaisuudessa hyödyntää.
Yhteistyö Metropolian kanssa on molemmin puolin hedelmällistä ja tuotamme nyt konservoiduista esineistä pop-up- näyttelyn ensi keväänä Siidaan.
Marjo-Riitta Rantamäki
Kokoelmamestari
__________________________
Luámu maŋa muu šleđgâpoostâst vuordij ilosmittee saahâ, mast koijâdii mii nurâldâhtiiŋgâid konservistmân Áámmátollâškovlâ Metropolian. Konservistem škovlimohjelmist lâi älgimin oppeet algâaalmugij tiiŋgâi konservistem- kurssâ, kuus uásálisteh niäljád ive tiŋgâ- já tekstiilkonservistem uáppeeh. Vástádâs Metropolia konservistem lehtoráid lâi kale, kale já vala ohtii kale!
Mii šiev oovtâstpargo finnij joođhâ, ko 22 nurâldâhtiŋgâd mađhâšii Helsigân. Västideijee kuursâst ive 2015 uáppeeh konservistii mii nurâlduvâin Nili-Aailâ nukeid já nuorttâlâškáálgu kaperijd. Mii oovtâstpargo Áámmátollâškovlâ Metropoliain aalgij jo 2000- lovo aalgâst muu tievâsmittemškovliittâs mield. Konservistem lehtoreh Heikki Häyhä já Anna Häkäri poođijn talle uápisin já ton maŋa mii pálgáh láá teivâm konservistem já konsultaatio peht.
Kuursâ aalgâst uáppeeh uápásmii algâaalmugij sajattâhân já historján. Ton maŋa sij uápásmii tiŋgáid, tutkii tiiŋgâi oornig já toi kontekstâ- ađai tuávváštiäđuid.
Konservistemvuáváámijd já lasekoččâmušâid mij finnijm muuneeld uáppein ovdilgo eelijm amanuens Anni Guttormijn uáppáásmin sii paargon ja Metropolia uđđâ kampusân mánuppaje aalgâst. Lâi suotâs teivâđ uáppeid já uáiniđ sii moovtâ sämikulttuur ja ton tiiŋgâi háárán.
Mii nurâldâhpargo vuáđu lii čielgâ, mii pargo lii vuorkkiđ sämmilii kulttuuräärbi Suomâst. Säämimuseo siäilut, paijeentuálá, hoittáá já oovdânpuáhtá nurâlduvâid já sämmilii materiaallii já immateriaallii kulttuuräärbi sehe ráhtá nurâlduvváid lohtâseijee tutkâmuš. Mii nurâlduvâin láá ennuv orgaanlii materiaalist rahtum tiiŋgah, moi siäilum váátá puoh hiäivulumosij vuorkkimtiilij lasseen meid aktiivlii nurâldâhhoittám já čuávvum. Säämimuseost lii tääl kiärgusvuotâ muuneeld estee konservistmân já teknisii konservistem mij haahâp uástupalvâlussân. Mii pargovuovijd čielgee nurâldâhpolitiik lii čujottâsâst http://www.siida.fi/sisalto/kokoelmat/KoPo_FI_web.pdf
Mii uáinust lii tuođâi merhâšittee, ete Metropolia konservistem škovlimohjelm ana sistees algâaalmugij tiiŋgâi konservistem- kuursâ. Škovlimohjelmist valmâštuveh konservaattoreh, kiäin lii jo vuáđutiätu sämitiiŋgâi konservistmist ja kiäi áámmáttááiđu mij pyehtip puátteevuođâst anneeđ ävkkin.
Sevettijärvellä Kolttien Perinnetalon kesäkausi on jo kääntymässä loppua kohti. Ruska-aika on ovella ja viimeiset aukioloviikot käsillä. Ennen ruskaryhmien aikaa liikkeellä on pääasiassa pariskuntia eri puolilta Suomea ja Eurooppaa.
Kesästä tuli viileä ja pilvinen, kuten kevään säiden perusteella saattoi ennustaakin. Heinäkuussa vietin kuitenkin neljä hellepäivää töissä Perinnetalolla ja kyllä – sain pyöräillä töihin teepaidassa palelematta, vaikka kesän muuten saikin kohdata kahden villatakin taktiikalla. Toisinaan työmatkapyöräilyyn sai varustautua pipolla, sormikkailla ja villahousuilla. Elokuun lopulla saimme kuin lohdutukseksi kokea vielä muutamia aurinkoisia päiviä ja ihmeellisen säkkipimeitä lämpimiä öitä. Aivan kuin etelässä!
Kolttien asuttamisen 70-vuotisjuhla, elokuun loppupuolella, täytti lähes kaikki odotukset. Päivän sää osoittautui ikävä kyllä sateiseksi, mutta juhlateltassa taas oli sitäkin tiiviimpi tunnelma. Juhla sai todellakin ihmiset liikkeelle läheltä ja kaukaa. Suomen ortodoksisen kirkon kaikki virassa toimivat piispat olivat paikalla toimittamassa juhlaliturgiaa, jonka striimauksen löytää edelleen ort.fi-sivustolta. Itse en työkiireiden vuoksi juhlaliturgiaan kerennyt, mutta onneksi piispat toimittivat sunnuntailiturgian vielä seuraavana aamuna Nellimissä, jonne kiiruhdin, jopa muutaman tunnin yöunet nukkuneena.
Juhlahumun pukuloistokaan ei tuottanut pettymystä. Uusia upeita kolttapukuja riitti ihasteltavaksi joka puolella Sevettijärvellä liikkuessa. Omaan osuuteeni juhlavaatetuksesta kuului muun muassa helmivyön tekeminen juhlaan osallistuvalle tuttavalle. Onnekseni ja suurta kiitollisuutta tuntien ehdin tehdä vyötä myös ollessani töissä Perinnetalolla. Vierailijoita työnäytöksissä kiinnosti erityisesti helmikirjailun tekniikka ja huolestutti työn hitaus. Monia epäuskoisia ilmeitä näin, kun kerroin, missä aikataulussa vyön pitäisi olla valmis. Juhla tuli ajallaan ja vyökin valmistui riittävän ajoissa juhlaan puettavaksi.
Perinnetalolla asutusjuhlapäivä oli yksi kesän vilkkaimmista kuten odotimmekin. Varsinaista juhlaohjelmaa museolla ei ollut, mutta kylläkin alennustuotteiden myyntiä ja vuolassanaisia selontekoja ihmetteleville ulkomaisille kävijöille, että mitä tällä kylällä onkaan meneillään.
Juhlaan valmistautuminen hallitsi monella tasolla kylää melkein koko kesän. Viimeisten päivien talkoopuserrus ennen h-hetkeä teki ainakin minuun vaikutuksen, vaikka pääsinkin seurailemaan sitä pienen etäisyyden päästä. Nyt juhlan mentyä on jälkipyykin aika. Mikä meni hyvin ja mitä hiomme vielä vähän seuraavaa kertaa varten. Olisiko sen aika jo vuonna 2024, kun kolttien uudelleen asuttamisesta tulee kuluneeksi 75 vuotta?
Sevettijärvi on ihana paikka asua ja olla ja olen onnellinen, että muutimme tänne, kun olin pieni. Luonnon keskellä saa olla rauhassa ja se on ainakin minulle tärkeä asia. Jotkut varmasti sanoisivat, että täällä ei voi harrastaa ja eihän täällä paljon ohjattua harrastustoimintaa ole, mutta itse harrastan juoksemista ja jokin aika sitten meillä vielä oli hevonen eli siis myös ratsastusta. Jos kuvittelisin itseni kaupunkiympäristöön, en tiedä mitä siellä sitten oikein harrastaisin ja tuntuu etten kauheasti sen tapaisia harrastuksia kaipaakaan.
Kolttien perinnetalon näyttelyssä esineistöä on esillä tuvan lisäksi myös aitassa. Kuva: Saamelaismuseo Siida.
Kaverit ovat sitten ihan oma juttunsa, koska niitä täällä on aika vähän. Toisaalta sehän on hyvä asia, koska sitten pystyy helpommin tutustumaan ihan kaikenikäiseen porukkaan. On minulla siis muutamia oman ikäisiäkin kavereita, mutta suurin osa on vähän vanhempia. Osa asuu myös vähän kauempana, että yhteydenpito tapahtuu sitten enimmäkseen viestien kautta. Melkein siitä asti, kun tänne muutetiin niin meille on syntynyt tänne oma tiivis kaveriporukka ja aina olemme kaikkea yhdessä puuhanneet ja kokeneet.
Minulla on aina ollut halu lähteä maailmalle ja matkustamaan. Se on ehkä ainut asia mikä on pysynyt samana kaikki nämä vuodet ja toivon, että koko elämän. Omasta mielestäni se on hyvä asia, jos on kiinnostusta tutkia ja nähdä uusia paikkoja ja oppia uusista kulttuureista ja tavoista. Yksi unelmani on kyllä ehdottomasti ulkomailla asuminen.
Täytin keväällä 15 vuotta ja yksi vuosi vielä jäljellä täällä Sevettijärvellä. Olen jo aika pitkään odottanut, että pääsisin muuttamaan omilleni uuteen paikkaan, tällä hetkellä näyttäisi suunta olevan kohti Etelä-Suomea. Siskoni on minua vuotta vanhempi ja hän lähtee syksyllä lukioon pääkaupunkiseudulle. Viimeinen vuosi tuntuu samaan aikaan turhauttavalta, mutta toisaalta helpottavalta, ettei lähtö ole ihan vielä. Samalla olen innoissani, että voin alkaa laskea jo kuukausia lähtöön.
Olen ollut tänä kesänä töissä Kolttien Perinnetalolla. Työtehtäviini kuuluu lähinnä esitellä viereistä ortodoksikirkkoa matkailijoille. Aamuisin asettelen Juurikaiku ääni-
Lapin ortodoksisen seurakunnan Sevettijärvellä sijaitseva Pyhän Trifon Petsamolaisen kirkko. Kuva Saamelaismuseo Siida
installaation tarinoita kertovat kaiuttimet paikoilleen linnunpönttöihin ja onttoihin puunrunkoihin. Yksi hyvä puoli tässä kesätyössä on, että pääsee juttelemaan asiakkaiden kanssa englantia, kun täällä ei muuten kauheasti siitä pääse puhumaan.
Sevettijärveläinen nuori
____
Čeʹvetjäuʹrr lij šiõttlõs päiʹǩǩ jeälsted da åårrad da leäm leklvaž, što siiʹrdim tiiʹǩ, ǥu leʹjjem uʹcc. Luâđ kõõskâst vuäǯǯ leeʹd rääuhast da tõt lij kuuitâǥ muʹnne vääšnai äʹšš. Måtam ama säärnče, što tääiʹben ij vueiʹt staarjõõttâd da ij-han tääiʹben leäkku jiânnai ohjjuum staarjõõttituåimmjummuš, leša jiõčč staarjõõđam urččmõõžž da siõmmna ääiʹj ouddlest meeʹst veâl leäi heävaš, koin mon še racstem. Jõs juurdčim jijjan gååradpirrsa, jiõm tieʹđ mâiʹd toʹben tâʹl staarjõõđčim da tåbddai što jiõm åʹddren tõn nallšem staarjõõzzid teänab kaiʹbbe.
Sevettijärvellä Kolttien Perinnetalon kesäkausi on jo kääntymässä loppua kohti. Ruska-aika on ovella ja viimeiset aukioloviikot käsillä. Ennen ruskaryhmien aikaa liikkeellä on pääasiassa pariskuntia eri puolilta Suomea ja Eurooppaa.
Saamelaismuseo Siidan blogi 