Kesäkuisena tiistaiaamuna Kolttien Perinnetalon ovesta astui sisään mies, joka oli tullut katselemaan vanhoja paikkoja. Miehen isä oli toiminut koltankielen tutkijana ja tehnyt lukuisia matkoja Sevettijärvelle 1960- ja 70-luvuilla. Koko perhe oli seurannut mukana keruumatkoilla ja teini-ikään tultuaan poika oli matkannut Sevettiin jo itsenäisesti kesälomien viettoon. Arki kolttakylässä oli edustanut hänelle toista maailmaa verrattuna kaupunkielämään Etelä-Suomessa.
Ennen Perinnetalolle tuloaan mies oli kierrellyt läheisellä hautausmaalla ja löytänyt sieltä tuttuja nimiä. Viime käynnistä Sevetissä olikin vierähtänyt viisitoista vuotta. Miehellä oli mielessään monia kysymyksiä, mutta useita vuosia kylässä asuneena kykenin onneksi vastaamaan niistä useimpiin. Yhteisiä tuttuja löytyi heti. Kylän lähivuosien tapahtumien kertaamisessa vierähti kuin huomaamatta tunti ja toistakin.
Oli yksi erityinen tuttava, josta meillä molemmilla oli kerrottavaa ja jonka äkillinen poismeno oli jättänyt hämmennystä jälkeensä. Muistojen jakaminen Kolttien Perinnetalon rauhassa sitoi kiinni jonkin ilmassa leijuneen langanpätkän ja se tuntui vapauttavalta.
Kolttien perinnetalo Sevettijärvellä ei tavoittele sijaintinsa kaan takia turistimassoja, mutta tarjoaa valikoituneille kävijöilleen yksilöllisiä elämyksiä. Perinnetalo on myös tärkeä kohtaamispaikka kyläläisille, paikallisille ja entisille paikallisille, joiden muuttaessa pois kotiseudultaan ei tällaista ammattimaisesti koottua tietotaloa ole ollut olemassa. Tänä kesänä Perinnetalolla on jo vertailtu perinneruokareseptejä, tallennettu katrillitietoutta ja esitelty sveitsiläisen ompeluseuran jäsenelle helmikirjailun alkeita. Maltan tuskin odottaa, mitä mieltä kuohuttavaa vielä onkaan edessä, kun ruska-aikaan asti saan työskennellä tällaisessa paikassa.
Kaisa Vuolukka
Sevettijärven Kolttien Perinnetalon kesätyöntekijä
_______________
Mooččâs ǩieʹsstueʹlää õʹhtten mââibaarǥ nuõrttsäʹmmlai Äʹrbbvuõttpõõrt uusâst puõđi sizz ååum, son leäi puättam ǩiõččeed vuäʹmm paaiʹǩid. Åumma eʹčč leäi tåimmjam nuõrttsääʹmǩiõl tuʹtǩǩeejen da jeällam määŋgai määŋgai vuâra Čeʹvetjääuʹrest 1960- da 70-lååǥǥ beäʹlnn. Piâr leäi leämmaž mieʹldd noorrâm-maaʹtǩin da mâŋŋa nuõrrân päʹrnn leäi puättam juʹn õhttu Čeʹvetjäurra luõvâsvuõđ poodd. Argg sääʹmsiidâst leäi eeʹtǩǩääm suʹnne nuuʹbb maaiʹlm ǥu veʹrddââll lâʹnnjieʹllem Saujj-Lääʹddjânnmest.
Õuddâl Äʹrbbvuõttpõʹrtte pueʹttem ååum leäi vaaʒʒčam täʹst âʹlddpirrõõzz jaamm’ji ruõkkâmsââʹjestst da kaunnâm toʹben suʹnne toobdâs nõõmid. Čeʹvetjääuʹrest son leäi jeällam vittmlo eeʹǩǩed mââiårra. Åummast leʹjje miõlâst määŋg kõõččmõõžž, da mäŋgg eeʹjj juʹn jiõčč Čeʹvetjäuʹrrneʹǩǩen täʹst kâʹl teâđast põʹsttem vaʹstteed maŋggu suu kõõččmõõžžid. Mainsteen tõʹst muännast käunnje še mäŋggaz õhttsaž tobddâz. Siid âʹlddeeʹjji šõddmõõžžid mainsteen muännast mõõni äiʹǧǧ samai ǩiõrggânji, âlddsin kueʹhtt čiâss.
Leäi õhtt miõʹlle kuâđđjam toobdâs, ǩeäʹst muännast leʹjje kuhttuin jiânnai pueʹr moošt da suu meädda mõõnnmõš leäi kuâđđam jiijjâsnallšem lääđđmõõžž mõõnnâmäigga. Moošti jueʹǩǩmõš nuõrttsäʹmmlai Äʹrbbvuõttpõõrt rääuhast čõõni ǩidd ääimest siʹŋŋeei lääiʹjkuuʹsǩ da tõt tobddji samai pååđai peäʹsttmen.
Nuõrttsäʹmmlai Äʹrbbvuõttpõrtt Čeʹvetjääuʹrest ij täävtõõl ni sâjjõõzzes diõtt tuʹriʹstjiânâsvuõđ, leša taʹrjjad snäätnas jooʹttjid oʹdinakai tobdlmid. Äʹrbbvuõttpõrtt lij še vääžnai vuõinnlõõttâmpäiʹǩǩ sijddneeʹǩǩid, da ouddâl tääiʹben aassjid, kook liâ dommvuuʹdest vuâlggam jeeʹres päikka jälsted, sij seerdeen iʹllak näkam ämmatnallšânji rajjum teâttpõrtt leäkku tâʹl võl leämmaž. Tän ǩieʹss poodd Äʹrbbvuõttpõõrtâst liâ juʹn veʹrddõõllâm äʹrbbvuõttporrmošreseeʹptid, ruõkkâm kaʹdreʹlteâđaid da cuäʹjtõõllâm sveiccjânnamlaž kuärramsieʹbr vuäzzliʹžže peʹsserǩeʹrjjtueji alggteâđid. Maaltam illvââ vueʹrdded, mõõk teʹbe miõl kaggi liâ võl pueʹttmen õuʹdde, ǥu leäm ǩeârõkpoodd võl tuejast tännallšem miõllǩiddsaž pääiʹǩest.
Kaisa Vuolukka
Čeʹvetjääuʹr nuõrttsäʹmmlai Äʹrbbvuõttpõõrt ǩieʹsstuejjlaž
Saamelaismuseo Siidan blogi 